Kairalan Yliuopajalla on kaunis ja melkeinpä mystinen Manolaissaari. Alun alkaen 1700-luvun alun asiakirjojen mukaan se on ollut nimeltään Ollinsaari, mutta kun siitä oli tullut vainajien väliaikainen leposija eli ns kesähautausmaa, muuttui nimi lopullisesti hieman pelottavan oloiseksi eli Manolaissaareksi.

Entisinä aikoina kesällä kuolleet haudattiin väliaikaisesti Manolaissaareen odottamaan talven tuloa ja siirtoa Sodankylän kirkkomaahan. Talviaikaan kulku Sodankylään hevosen tai poron reessä oli helpompaa ja joutuisampaa kuin kesällä veneellä Kitistä vastavirtaan koluten. Talvikeleillä vainaja myös pysyi arkussaan sopivan kylmänä eikä ruvennut enempää haisemaan.

Ennen kuin hautaa ruvettiin kaivamaan auki, sytytettiin kummulle iso nuotio, jotta routa sulaisi ja lapioiminen olisi mahdollista. Kun vainajaa lähdettiin kuljettamaan, saattoivat manolaiset eli tyhjäläiset lähteä vainajan mukaan. Heti lähtiessään kuski ropsi kuusen oksilla arkun kantta, jotta mahdolliset manolaiset eivät lähtisi völjyyn vaan jäisivät saareen. Jos ei tämäkään konsti auttanut, käänsi joku arkun peräti ylösalaisin estääkseen tyhjäläisten mukana olon. Joskus kuorma oli niin raskas vetää, että hevosen turpa oli vaahdosta valkea. Silloin hevonen saattoi ruveta tenimään eikä ollut enää halukas jatkamaan matkaa raskaalla ruumistiellä. Ei auttanut muu kuin riisua hevonen valjaista ja katsoa tiukasti läpi länkien ruumisrekeen. Siitä eivät manolaiset tykänneet ja jäivät pois völjystä.

Saaressa on vieläkin nähtävissä useita kymmeniä hautapainanteita – ja ehkä myös joku avaamatonkin hauta. Ainakin Ollilan rengin Moukku-Ollin lopullinen leposija on saaren kukkaiskedon alla. Viimeksi  saari oli hautausmaakäytössä  1910-luvun loppupuolella.