Perimätieto kertoo, ettei aivan kaikkia vainajia siirretty siunattuun maahan, vaikka viranomaiset sitä edellyttivät. Yksi siirtämättä jääneistä oli Moukku-Olli. Hän oli saanut rengin paikan Ollilan talosta suurten nälkävuosien aikoihin.

Tiedetään Ollilan vanhan isännän heinänteon aikaan kopistelleen haravalla hautakumpua ja tokaisseen leikkisästi: ”Oo, nousehan sinäkin Olli luovolle, kun täällä maan päällä on hyvä heinäpouta!”

Meitä 50-luvun koulupoikia alkoi kiehtoa tarina Moukku-Ollista. Etsimme sellaista hautaa, jossa oli vain pelkkä kumpu eikä kuoppaa vieressä, siis avaamatonta. Löytyihän se. Meillä oli yksi lapio, jolla me lähes pelonsekaisin tuntein vuorotellen kaivoimme punaista multaa. Liki metrin kaivettuamme odotimme hetkeä, jolloin lapio sattuisi kenties Moukku-Ollin pääkalloon. Tunnelmaa vielä sähköisti lännen suunnalta kuulunut ukkosen vaimea jyly.

Sitten taisin olla minä, joka kiljahdin: ”Hei, kuuletteko kuorsausta?” Tähän punamultaa lapioiva poika vastaa kauhistuneena: ”Hyi olokhon, kyllä sieltä vain kuuluu … aivan selevää kuorsausta!” Samalla jyrähtää ukkonenkin melko kuuluvasti. Pieni tuulenpuuska saa korkeat puut huokailemaan. Nyt olimme kaikki varmoja - myöhemmin kylläkin epävarmoja - siitä, että kuulimme todellakin Moukku-Ollin kuorsausta.

Ryntäsimme kauhun vallassa veneelle – ilman lapiota. Uteliaina kaivuuhommiamme seuranneet lampaatkin juoksivat säikkyen, ei Moukku-Ollia. vaan meitä pakoon.

Tuosta mystisestä tapauksesta jäi meille ”haudankaivajille” pitkäksi aikaa pelottava muisto. Nyt, kun saari on tullut minulle tärkeäksi, on tuo lapsuuden muisto muuttunut peräti kiehtovaksi.