Jo pelkästään kyläseuran puheenjohtajana toimiessani jouduin kirjoittamaan monia hakemuksia, anomuksia, esityksiä, selontekoja, kannanottoja, vastineita jne. Koska kirjoittaminen ei ole ollut koskaan minulle erityisen työlästä, tulin laatineeksi noitakin vastenmielisyyttä tuntematta. Suorastaan hauskaa oli kirjoitella pikku näytelmien käsikirjoituksia Kairalapäivien juhlia varten. Puheitakin on tullut pidettyä erilaisissa tilaisuuksissa. Ne ovat olleet itsellenikin kohottavia hetkiä. Sanan säilää on tullut huidottua lehtien kirjoittelupalstalla. Kun se on sattunut osumaan arkaan paikkaan, siitä eivät tietenkään kaikki ole pitäneet.

Iso tutkimus- ja kirjoitusurakka oli Kairavuopiolaiset. 300 vuotta Kairalan kylähistoriaa -kirja (2000). Kylähistoriaa laatiessani sain myös hyödyntää Tampereen Yliopistossa saamaani historiantutkijan koulutusta. Olin oppinut, että lähteitä tulee käyttää monipuolisesti ja että niihin ei pidä suin päin suhtautua kritiikittömästi. Käyttämieni lähteiden huolellinen punninta ja merkintä oli minulle itsestään selvä asia, vaikka en pyrkinytkään aikaan saamaan kirjasta tieteellistä tutkimusta.

Tarinoita Kairalasta -kirjaa (2015) laatiessani huomasin, että myös muutamat kylähistorian luvut taipuivat hyvin tarinalliseen muotoon. Tarinoita avautui myös omista ja vanhemmiltani lapsuudessa ja nuoruudessa omaksutuista tarinallisista muistikuvista. Tarinastoa täydensivät myös veljeni Juhanin kirjoittamat herkät lapsuuden kokemukset sekä serkun Heikki Karilan kirjoittama tiheätunnelmainen hirvenkaatotarina.

Ehkä tarinakirja olisi jäänyt kirjoittamatta, jos en olisi saanut Kansanrunousarkistolta lupaa käyttää työssäni Matilda Tasalan o.s. Luiron (s. 1892) muistiinkirjoittamia sekä hänen omia että muiden paikkakunnan ihmisten kertomia muisteluksia ja eriskummallisia tarinoita. Hänen keräämiään tarinoita, sutkautuksia ja loruja on Kairalastakin koko joukko. Kylämme tuonaikaisia tarinankertojia olivat Erland Mettiäinen ja Erkki Martin. Myös Luiron kylässä asunut Viljam Suopanki kertoi Tildalle Kairalaankin liittyviä tarinoita. Itsekin olen haastatellut kyläläisiä; heistä monet ovat jo edesmenneitä, kuten hyvä tarinankertoja Kauko Martin.

Parhaillaan väsäilen - silloin kun huvittaa - romaanin käsikirjoitusta. Saapa nähdä, huoliiko mikään kustantamo sitä julkaistavaksi. Omakustanteena en sitä missään tapauksessa aio julkaista.

                                         -----------

Nyt kun on vuosi kulunut tuosta edellisen kappaleen kirjoittamisesta, on Moukku-romaani vihdoin valmis. Sivuja siihen kertyi 222. Kannen suunnittelin, kuten aiemminkin, itse. Romaanin kustansi Väyläkirjat. Julkistaminen oli 22.11.20 Kairalassa Kajastuksen talolla.

Viimeksi Moukku-Olli on ”kummitellut” Juhani Karilan – Kairalasta kotoisin hänkin - hirtehishumoristisessa romaanissa Pienen hauen pyydystys. Karilan kirjassa Moukku-Olli nousee haudasta muuttuneena kolmatta metriä pitkäksi pökkilöhirviösi, jonka hartioiden väliin isketty pääkin näyttää irtireväistyltä kannolta.

Kun Pienen hauen pyydystys ilmestyi, olin itse juuri päässyt hyvään alkuvauhtiin Moukku-romaanin kirjoittamisessa. En tiennyt ollenkaan, että hänellä oli ollut työn alla romaani, jossa myös Moukku-Olli on tärkeässä roolissa. Käsikirjoitussuunnitelmiini sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta, sillä minulla ei ollut mitään intressiä ruveta romaanissani Moukku-Ollia mystifioimaan.

Perimätiedon mukaan Moukku-Olli tuli Kairalaan suurten nälkävuosien aikoihin ja sai kylästä rengin paikan. Pitkän päivätyön tehtyään hän kuoli heinänteon aikaan ja haudattiin Manolaissaareen niin kuin kaikki muutkin kesällä kuolleet.

Vanhan kertomuksen mukaan Moukku-Ollin viimeiseksi leposijaksi jäi Manolaissaari. Viranomainen kyllä edellytti, että vainajat tuli siirtää siunattuun maahan. Tuota määräystä luulisi noudatetunkin, kun kuviteltiin manolaisten lymyävän siunaamattomissa haudoissa kuolonunta häiritsemässä. Luulisi, etteivät sellaista ikiunta halunneet ahkeralle ja hyväntapaiselle Moukulle hautaan panijatkaan. Mutta miksi he sitten jättivät Moukun saareen? Olivatko he vain välinpitämättömiä vai aikaansa edellä eivätkä enää uskoneet manolaisiin? Kenties he ajattelivat, että katajan vieressä punaisen mullan alla vallitsi Mokullakin taivaallinen rauha.

Tuota hautarauhaa me 50-luvun poikaviikarit melkein häiritsimme, kun menimme lapion kanssa kaivuuhommiin. Etsimisen jälkeen löysimme kummun, jossa ei ollut kuoppaa vieressä. Päättelimme, että se on Moukku-Ollin avaamaton hauta.

Päästyämme melkein puolen metrin syvyyteen haudan avaaminen keskeytyi dramaattisesti. Kuulin tai ainakin olin kuulevinani kuorsausta ja kiljaisin kauhusta. Kohta sen kuulivat – tai kuvittelivat kuulevansa myös muutkin. Olimme hetken kauhusta kankeita, kunnes saimme jalat allemme ja soudimme pois saaresta. Seuraavana päivänä uskalsimme käydä peittämässä haudan ja toimme paniikissa unohtuneen lapionkin pois.

Edellä kuvatut niukat ”faktat” olivat pontimena ryhtyessäni kirjoittamaan romaania Moukku-Ollista eli lyhyesti vain Moukusta. Jotta yli 200-sivuinen romaani oli mahdollinen, täytyi Moukun elämästä Kairalan renkinä rakentaa kuvitteellinen tarina eli laittaa tuo ”mystinen” mies elämään yhtenä kyläläisenä. Viedessäni tarinaa eteenpäin pääsin samalla valottamaan tietyiltä osin tuon ajan kairavuopiolaisten elämänmenoa ja kylämiljöötä. Lukijan arvioitavaksi jääköön se, miksi Moukku oli nimeään parempi mies.

Kirja on myynnissä hintaan 22 euroa Pelkosenniemen Seolla ja Väyläkirjat-kustantajalla (nettimyynti).