Talvisota alkoi 30.11.1939. Venäläiset hyökkäsivät yli mm. Sallan suunnalla yli rajan jo samana päivänä. Ankarista puolustustaisteluista huolimatta vihollisen onnistui edetä Pelkosenniemelle Kitisenjoen törmään 16. joulukuuta. Sitä ennen oli annettu kylille evakuointimääräys. Kairalan kylän asukkaat määrättiin lähtemään Kittilän kirkonkylään. Lähdön hetkellä oli karja teurastettava ja mukaan oli otettava vain kaikkein välttämättömin, eväät, vaatteet, makuukset, mahdolliset lääkkeet jne. Synkkä taival yli laajojen kairojen tehtiin hevosten vetämissä heinähäkeissä.
Raskas ja hyytävä evakkotie Kittilään.
Vihollisen kärkijoukot Kitisen törmällä 16.12.1939 hieman puolenpäivän jälkeen.
Traagisen kuvauksen voitollisesti päättyneestä Pelkosenniemen taistelusta 16.-18.12. on antanut kirjailija Pentti Haanpää romaanissaan Korpisotaa. Itse mukan olleena hän kirjoittaa mm. näin:
”Sota näytti saaneen kirkonkylän kerta kaikkiaan susimaisiin hampaisiin. Talot ammottivat autioina, ja vihollisten tykin ammukset leikkoivat ulisten ja volisten ilmaa kattojen yläpuolella. Kranaatteja räjähteli siellä ja täällä, ja kaukaa ammuttuja konekiväärisuihkuja rämähteli suojailman paljastamiin peltoihin. Maantiellä näkyi pois kiirehtiviä kuormastoja. Kenttäkeittiö löytyi vasta kaukaa kylän laidasta.”
Kun sodan melskeen ääniä ei enää kuulunut, rikkoi hiljaisuuden veriseltä tantereelta silloin tällöin kuulunut valituksen voihkina. Tuon taistelun loppunäytoksen Haanpää kuvaa näin: ” Taistelun tauottua äkeässä pakkasyössä seisoskelivat ja astahtelivat kenttävartijat. Kuu paistoi ja tähdet tuikkivat. Metsässä oli mustia varjoja ja kuun hopeista kimaltelua. Kumollaan tai pystyssä olevissa ajoneuvoissa oli niin ikään mustuutta ja kirkkautta. Sieltä löyhähteli äkeänä moottoripetrooli ja muu vihollisen haju. Kaatuneita lepäili lumella mitä omituisimmissa asennoissa, jähmeinä ja jäätyneen näköisinä. Eikä aina niin jähmeinäkään. He voivat äkkipäätä säpsähdyttävästi liikahtaa.
Eikä tämä taistelutanner ollut niin hiljainenkaan kuin meluun tottunut korva ensiksi luulisi. Alinomaan voi kuulla kaikenlaisia äännähdyksiä, huutoa ja valitusta. Metsän pimennosta kuului pitkän tovin lauluakin, suruvoittoista ja kaunista. Sieltä erotti sointuvan äänen, joka kutsui toveriaan: Ivan, Ivan! Ehkä siellä hiiviskeli aivan eläviäkin ... Liikkumattomana seisovaa vartijaa voi silloin puistauttaa sekä pohjolan äkeän talviyön vilu että myös muut tuntemukset.”
Isänmaan puolustajat Johannes Takkinen vasemmalla ja Leonard Kujala oikella. Leonard kaatui 24.7.1941.
Ns. välirauhan alettua 13.3.1940 palattiin Kittilästä takaisin kotiin Kairalaan. Oltiin onnellisia, kun kylä oli säilynyt ehjänä. Talvisodassa ei varsinaisesti kaatunut ketään. Sen sijaan yksi perheenpää katosi Pelkosenniemen taistelun aikoihin ekä hänen tarkemmasta kohtalostaan ole tietoa.
Jatkosota alkoi 25.6.1941 ja päättyi 19.9.1944. Kaatuneita kyläläisiä oli 14. Neuvostoliiton asettamiin rauhanehtoihin kuului mm. sakasalaisten häätäminen maastamme. Siitä seurasi Lapin sota, jolloin saksalaiset sotilaat tuhosivat Lappia raskaalla kädellä. Jälleen oli lähdettävä evakkoon, nyt Keski-Pohjanmaalle Toholammille. Lokakuussa 1944 saksalaiset perääntyessään tuhosivat Kairalasta joen itäpuolelta 10 komeasti rakennettua pihapiiriä. Vain Tallavaaran aitta vältti tulipalon. Polttamatta myös jäivät metsän piilossa olevat 4 taloa. Lapin sodan loppuvaiheissa kaatui kylästä vielä yksi sotilas ja yksi porometsässä ollut perheellinen mies kuoli miinaan.
Suomi ja Saksa olivat vielä aseveljiä, kun saksalainen sotilaskone teki pakkolaskun Kairalaan Kitisen jäälle. Kerrotaan Viertolan Jalmarin matkineen siipiään räpyttelevää lintua ja kysyneen saksalaiselta, että mistä on sotilas tänne lentänyt. Tietenkään saksalainen ei ymmärtänyt Viertolan elekieltä ja alkoi jo epätietoisena kopeloida revolverikoteloaan. Tilanne laukesi, kun muu kylänväki rupesi nauramaan Jalmarin performanssille. Hymy tarttui kivikasvoiseen saksalaissotilaaseenkin.
Joen itäpuolta. Vasemmalta Ylitalo, Karila, Yli-Vuollu, Hyötylä, Keskitalo ja Tallavaara. Kuvaan eivät ole mahtuneet vasemmalla Salmela ja oikealla Vuollu. Similästä näkyy jonkin verran vaaleata sinää. Kaikki mainitut talot poltettiin Lapin sodassa lokakuussa 1944. Kuva Samuli Paulaharju 1938. Museovirasto
Vanha Tallavaara, isäni synnyinkoti. Vuoden 1851 katselmuspöytäkirjan mukaan Tallavaaran rakennukset olivat "Sodankylän pitäjän parhaimpia". Kuva on otettu 1930-luvun loppupuolella.
Oikealla 1927 valmistunut Similä, perheemme ensimmäinen kotitalo. Taaempana mäellä navetta on vielä rakenteilla. Oikeassa reunassa näkyy hiukan Vuollun taloa sekä vieressä oleva pieni ulkorakennus. Kuva on otettu 1929.
Uusimmat kommentit
Moi, löysin sivusi ja ehkä yhteyden. Matinpoika Tallavaara (1734-1787) oli naimisissa Margeta Paavontytär Orajärven (1739-1812) kanssa Luiron kylässä, Hyötylän talossa. Tiedätkö heidän lastensa nimet?
Hei!!
Olen tehnyt Myheritage sukupuuta ja löysin teidät etsiessäni tietoa Juho Juhonpoika Kairavuopiosta joka on isäni äidin Onnia Heinosen äidin Aina Karoliina Kyllösen isän isän isä . Hei kaikille!
Kiitokset vielä kerran lauantain kyläkierroksesta! Varsinkin iäkkäämmät vieraamme olivat hyvin innoissaan, kun pääsivät näkemään lapsuudestaan tuttuja asioita.
Tervehdys ja terveisiä Pudasjärveltä! Löysin vastikään tämän sivuston ja olisi mielenkiintoista selvitellä enemmänkin tätä yhteyttä Pudasjärvelle. Itse olen 14.sukupolvi Pudasjärven Oinaita.