Lapsuus ja nuoruus

Kun olin saanut nimen, veljeni Tapio oli kysynyt äidiltä: "Vieläkö niitä karipekkoja on kaupassa?" Tietenkin äiti oli vastannut, että ne ovat nyt loppuneet. Kaiketi häveliäisyyssyistä ennen lapsetkin olivat "kauppatavaraa".

Leikit ja liikunta

Leikkikalujen puutteessa lapsuuteni leikit olivat useimmiten - ja onneksi - hyvin liikunnallisia, kuten piilosilla ja hippasilla oloa. Piiloleikeistä suosituimpia olivat karttu, purkki ja puksi. Ennen piiloleikin alkamista asettauduimme piiriin. Yksi lausui jonkin leikkilorun, kuten enten tenten teelika menten... tai  lisse lasse lee, okko pokko tuomas tokko, aale aale yy... Lausuessaan lorua hän joka sanan kohdalla osoitti vuorojärjestyksessä kutakin ringissä olevaa. Se johon loru päättyi, joutui viemään eli yleensä kiertämään talon ympäri muiden rynnätessä pihapiirin rakennusten taakse piiloon.

Jos olimme kartulla, huusi viejä kartun eli esimerkiksi portaiden tai kaivon ääressä: Karttu kotona, miehet mettässä, oma nimi kirijoilla! Tämän jälkeen oli piilossa olevilla lupa juosta kartulle ja kiljaista: Oma nimi kirjoilla! Jos viejä ehtikin ensin kartulle, silloin piilossa ollut paloi. Tällöin palanut joutui viemään, ellei häntä sitten joku sellainen pelastanut, joka ehti kartulle ennen viejää. 

Purkki-leikin säännöt olivat monilta osin samanlaiset kuin kartussakin. Siinä karttua vastasi pihan keskellä pystyssä oleva läkkipurkki. Jos viejä näki jonkun - vaikkapa minut - juoksi hän purkille polttaen minut huutamalla: Kari thyi! Joku muu piilossa oleva kävi, jos viejä ei ollut purkin läheisyydessä, potkaisemassa purkkia, jolloin se lensi muutamia metrejä paikaltaan. Tällöin palaneetkin ryntäsivät potkaisijan kanssa uudelleen piiloon sillä aikaa kun viejä haki purkin takaisin paikoilleen. Näin leikki jatkui, kunnes viejä ilmoitti haluttomuutensa jatkaa, mikäli hän ei onnistunut kaikkia polttamaan.

Puksi oli poikien hillitty sotaleikki, jossa aseena toimi suoristettu etusormi. Leikkiin osallistujat järjestäytyivät kahteen joukkueeseen. Joukkueiden jäsenet linnoittautuivat joidenkin rakennusten taakse. Nähtäessä vastapuolen sotilaan tuli etusormi ojennettuna huutaa hänen nimensä ja heti perään puks, jolloin hän jäi makaamaan kuolleena maahan. Voittanut joukkue oli tietenkin se, joka lopulta oli ampunut kaikki vastapuolen sotilaat.

Joillakin saattoi olla aseena etusormen sijasta kotona nikkaroitu puupistooli. Jousipyssyjen ja ritsojen käyttö oli kielletty niiden vaarallisuuden vuoksi. Niitäkin me pojat mielellään teimme ja pelottelimme niillä variksia ja harakoita ja jopa kerran rääkkäsimme kulkukissaakin. 

Pelin luonteisia leikkejä olivat kirppa, kissanpaska, kuukka ja ristiraha. Erityisesti tyttöjen suosiossa oli kuukka eli ruutupeli. Ristirahaa pelasivat yleensä pojat. Koulussa pelasimme erilaisia pallopelejä kuten potkupalloa, pitkää palloa, seinäpalloa ja yksinomaan poikien harrastamaa kuulapeliä 3 kilon työntökuulalla. Pienillä värikkäillä, läpimitaltaan parin sentin lasikuulilla eli pissikivillä pelasivat tytöt pöydän ääressä tai sängyn kannella. Peli vaati erityisesti käsinäppäryyttä.

 Kesäistä ajanvietettä oli myös lautahyppely. Siihen tarvittiin vankkatekoinen leveä lauta tai lankku ja sellainen hyppypaikka, jossa lauta voitiin asettaa pienen, tasaisesti kaarevan kummun päälle. Itse hyppääminen vaati hyvää rytmitajua ja tasapainotaitoa. Hyppääminen onnistui parhaiten silloin, kun molemmat hyppääjät olivat suunnilleen saman painoisia. Suosittu hyppypaikka oli Hyötylän ja Keskitalon välissä olevalla kumpuilevalla nurmikentällä. Sinne kokoontuivat hyppäämään myös seurusteluiässä olevat nuoret, jolloin me nappulaikäiset kieli räkäuria lipoen katselimme varttuneempien soidinmenoja.  

Keinuja eli kiikkuja oli taloissa, joissa oli lapsia, ja niitähän 50-luvulla oli ennätysmäärä. Lahtelassa oli oikein puusta tehty hurjaliikkeinen Karjalan keinu.

Talven suosituin ulkoilumuoto oli ilman muuta mäenlasku. Esimerkiksi Tallavaaran ja Similän jokitörmällä oli laskijoita ruuhkaksi asti, samoin joen toisella puolen Törmäsessä. Varsin suosittu etenkin varttuneemmilla laskijoilla oli jääkaudella syntynyt iso suppa eli Hyötylän hauta. Tallavaarassa ja Ylivaarassa olivat omat hienot laskupaikkansa jopa puisine hyppyrimäkineen. Kauempaa Vaittauksesta löytyivät kaikkein vaativimmat mäet.

Kevättalvella Lahden ja Ounasvaaran kisojen aikoihin rakensimme törmänvilttoon tai Hyötylän hautaan lumesta hyppyrin ja muotoilimme ja tamppasimme alamäen. Esikuvina olivat Antti Hyvärinen, Aulis Kallakorpi ja Helmut Recknagel. 

Pienimmille laskijoille riitti aivan hyvin läheinen jokitörmä, joka oli talven mittaan muokkautunut kovaksi ja kaljuksi. Mäenlaskuvälineinä olivat puinen sarvikelkka, pahvin tai vanerin palanen tai sitten pelkkä, paikoilla vahvistettu takapuoli. Mitään muovisia liukureita, pulkkia ja rattikelkkoja ei ollut. Tosin vanhemmat veljeni olivat 1950-luvun alkupuolella nikkaroineet puusta kahdenistuttavan kääntyvän rattikelkan. Ratin tilalla olivat kylläkin ohjaussarvet. Muistan, että se oli vauhtiin päästyään hirmuinen kulkija, mutta jäisessä jokitörmässä jo painonsakin vuoksi kovin vaarallinen. Kelkan suosiota heikensi ennen kaikkea se, että sen vetäminen ylös liukkaassa rinteessä oli työn ja tuskan takana.

Tuiskun jälkeen kertyi jokitörmään monesti vankka ja hangettunut lumikerros. Silloin aloimme kaivaa tunneleita ja luolastoja. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli vaarallista puuhaa. Kerrankin lumiluolan katto romahti alas, ja hätääntyneenä sieltä lumen alta oli äkkiä päästävä haukkaamaan happea. Toinen vaarallinen talviharrastus oli hypellä läheisen soramontun reunalta alas syvälle lumihankeen, melkein kaulaa myöten. Hyppäämisen huikean tunteen tunsi joka kerta munaskuja myöten.

Mäestä ja tunnelitöistä tultiin sisälle vaatteet ja vanttuut märkinä tai sitten ne olivat ilman pakastuessa jäätyneet koviksi ja kankeiksi, varsinkin hihansuut olivat useasti paksussa jäässä. Mutta vaikka ennen ei ollut topattuja eikä kosteutta hylkiviä ulkoiluvaatteita, niin silti hyvin tarkenimme. Ilmeisesti me tuon ajan lapset - vaikka olimmekin aikamoisia räkänokkia - olimme karaistuneempia kuin nykyiset, virtuaalimaailmassa leikkivät lapset. Niinkin saattoi käydä, että märät vanttuut tai villasukat olivat jääneet yöksi lämpimän kiuaskyljen sijasta lattianloukkoon. Niinpä ne olivat vielä aamullakin kouluun lähtiessä märät. Tietenkin se oli äiti, joka joutui kiireessä kaivelemaan komeron nurkista, josko sieltä löytyisi kuivempaa tilalle.

Pimeinä talvi-iltoina, jolloin pakkanen paukutteli nurkkia tai tuiskutuulet ulvoivat, niin että seinähirretkin natisivat, aloimme piilosille avarassa ja hämärässä pirtissä. Eikä piilopaikoista ollut uupeloa. 

Varsin erikoinen oli Tenttu-Taneli -leikki. Erikoisen nimensä se oli kai saanut siitä, kun tenttua nauttineella on tasapaino ja harkintakyky kadoksissa. Niinpä leikki oli nokkeluutta ja näppäryyttä ja tasapainoa vaativa, jossa piti koko ajan välttää astumasta suoraan lattialle, ettei joudu Tenttu-Taneliksi. Leikkiä varten saatoimme kasata joitakin huonekaluja hieman eri järjestykseen kuin ne tavallisesti olivat. Oli selvää, ettei varsinkaan äiti, joka oli siisteyden perikuva, katsellut hyvällä silmällä tällaista mylläystä. Leikki loppuikin yleensä sitten, kun jostakusta oli tullut ensimmäisenä säälittävä Tenttu-Taneli.

Keskikesän kohokohta

Lapsuuteni vuosikymmeneltä, 50-luvulta muistan, kuinka tukkilaisten tulo Kairalaan ja meidän kotirantaamme oli yksi keskikesän kohokohdista. Tosin siinä oli jotain kummallisen pelottavaakin, kun outoja, parroittuneita ja parkkiintuneita miehiä oli joen törmällä ja törmän alla. Monet heistä olivat myös humalassa.

Punavalko-keulaisten uitonveneiden joukosta erottuivat keluvene, töpinävene ja pitempänä ja leveämpänä moottorivene. Keluveneessä oli teräsvalmisteinen kelu, jossa oli kaksi veiviä, hammasrattaisto ja teräsköyttä. Keluvenettä käytettiin puomien laitossa, kielipuomia avattaessa ja suljettaessa. Saatettiinpa sitä käyttää ruuhkan purkamisessakin. Töpinävene oli kokin ja kokin apulaisen hallussa. Veneessä oli pitkätorvinen keittokamiina ja iso kannellinen puulaatikko, jossa säilytettiin ruokatarvikkeita.

Minua tietenkin kiinnosti katsella tarkemmin moottorivenettä. Rohkenin mennä törmän alle moottoriveneen keulalle, josta lähti paksu köysi maahan iskettyyn rautakankeen. Veneessä oli köysiä ja kettinkejä, kaksi keksiä, öljykanistereita ja keskellä vauhtipyörällä ja savupiipulla varustettu mustanpuhuva moottori, joka käynnissä ollessaan piti kovaa papatusta.

Kun juhlahumusta oli selvitty ja uiton häntä viety Kitisen suuhun, palasivat uitonmiehet pitkässä veneletkassa takaisin ja ohittivat kylän rantautumatta. Tuli haikea olo, kun moottoriveneen papatus hiljeni ja lopulta loppui veneletkan mentyä Salmelan mutkaan ja sieltä edelleen uiton pirtille Kokkosnivalle. Muutaman päivän päästä tulivat moottorivene ja pari uitonveneellistä miehiä, jotka irrottivat puomit töveleistä ja veivät puomiletkat suojaisalle Yliuopajalle odottamaan seuraavaa uittokautta. 

Moukku-Olli

Moukku-Olli -niminen kulkumies oli suurten nälkävuosien aikaan 1860-luvun lopulla opastunut Kairalaan ja saanut rengin paikan Ollilasta. Pitkän päivätyön tehtyään hän kuoli aikanaan kaikessa hiljaisuudessa. Perimätiedon mukaan Ollilan isäntäväki jätti vastoin yleistä käytäntöä renkinsä siirtämättä Sodankylän kirkkomaahan, ja näin Manolaissaaresta tuli Moukku-Ollin lopullinen leposija. Olihan saarikin ollilalaisten omistuksessa.

Silloin kun saaressa ei pidetty lampaita, käytiin sieltä tekemässä heinä. Tarina kertoo, että Ollilan vanha isäntä oli harrastanut hirtehishuumoria ja olisi kopistellut haravalla entisen renkinsä hautakumpua sanomalla isoon ääneen: ”Oo, nousehan sinäkin Olli luovolle, kun on näin hyvä heinäpouta!”

Kerroin nämä äidiltä kuulemani tarinat lähellä Manolaissaarta asuneille Lahtelan pojille. Saari alkoi nyt heitäkin kiinnostaa eri tavalla. Tutuksi se oli tullut jo aiempien kesien veneretkiltä. Kerrankin annettiin kyytiä saaren lampaille, huntaloita kun olimme. Silloin yksi raukka lähti hädissään uimaan ja hukkui heti kohta. Haimme lampaan maihin ja yritimme antaa sille parhaan kykymme mukaan tekohengitystä. Turhaan. Lahtelasta haimme lapion ja hautasimme lampaan ja päätimme vaieta asiasta. Jäi murheellinen mieli ja huono omatunto senkertaisesta saaressa käynnistä. Ainakin lampaat, nuo mainiot maisemanhoitajat, jätimme jatkossa rauhaan.

Toki jo ensikäynnistä lähtien olimme panneet merkille lukuisat hautakuopat, joiden vieressä oli sammaloitunut multakasa. Nyt kun tarkemmin syynäsimme saarta, havaitsimme, että saaressa oli ainakin pari sellaista matalaa hautakumpua, jossa ei ollut kuoppaa vieressä. ”Olisiko Moukku-Olli jommassa kummassa haudassa?” pohdimme lapio mukanamme. 

Silloin oli helteinen ukonilmaa enteilevä heinäkuun päivä. Vuosi lienee ollut 1956. Olimme päättäneet avata ainakin toisen haudoista. Saaren pohjoispuolella oleva hautakumpu oli selväpiirteisempi ja siten houkuttelevampi. Valitsimme sen.

Vuoron perään lapioimme punertavaa multaa.  Poikamainen uteliaisuus, mutta samalla myös kasvava pelon tunne ja vielä ukonilman enteet sähköistivät meidän haudankaivajien tunnelmaa. Melkein tuntui siltä kuin lyhyet hiuskarvanikin olisivat nousseet pystyyn. Milloinkahan lapion terä kolahtaisi Moukku-Ollin lahoon arkkuun ja luihin? Rikkoisiko terä kenties pääkallon? Mitä siitäkin seuraisi? Suuttuisikohan Jumalakin ja lähettäisi salaman iskun saareen?

Outoja puuhiamme olivat tulleet ihmettelemään saaren lampaatkin. Lännen suunnalta kuului jo kumeaa ukkosen jylinää. Kun olimme päässeet reilun puolen metrin syvyyteen, tapahtui aivan ihmeellinen asia. Yksi pojista parahtaa kiihkeällä, mutta pelokkaalla äänellä: ”Hei, kuuletteko kuorsausta? Joo-o, se on Moukku-Olli! Se se on!” vastaavat toiset kimeän kireästi kuin yhdestä suusta. Joukkosuggestio on täydellinen: kun yksi pojista tunnemyrskyn keskellä kuulee – tai on kuulevinaan - kuorsausta, niin äkkiä myös me muut jäykistymme kauhusta kuuntelemaan syvältä kumpuavaa raskasta kuorsausta. Taisin olla minä, joka rääkäisin melkein itkunsekaisella äänellä: ”Hyi olokhon, lähethän äkkiä pois!” Ja niin juosta vilistimme jyrkän törmän alle veneelle. Kasvot kalpeina ja sydän pamppaillen soudimme toiselle rannalle. Lapiokin jäi siinä paniikissa Moukku-Ollin haudalle.

Pelonsekainen kunnioitus saarta kohtaan pysyi mielessäni kauan. Nyt kun olen hankkinut saaren korkean osan itselleni, kunnioitus tuota arvoituksellista ja kaunista saarta kohtaan on edelleenkin syventynyt. Sen sijaan pelko on poissa. Aina kun menen saareen tekemään maisemanhoitotöitä, tunnen oloni levolliseksi. Joskus ikikuusta halatessani tuntuu kuin puuvanhus puhuisi minulle mennyttä aikaa, jäyhistä kairavuopiolaisista - Moukku-Ollistakin. 

Soramonttu

Tallavaaran taakse aivan asutuksen viereen perusti silloinen TVH 1950-luvulla soranottopaikan, jonka se sai omakseen pakkolunastuksen kautta. Vaaraa ei olisi haluttu ruhjottavaksi, mutta minkäs teit, kun vastapuolena oli valtiovalta. Me kylän pojat emme tietenkään surkutelleet, vaan olimme iloisia, kun pääsimme ihailemaan Hullu-Jussin, ison kauhakuormaajan, työskentelyä tai kun pääsimme sora-auton kyytille. Soraa kuskattiin Sodankyläntien rakennustyömaille ja viimeksi Kokkosnivan siltatyömaalle.

Tuohon aikaan maalaiskylän pojasta oli aivan ihmeellistä istua kuskin vierellä vuoroin Letukan, Reininhopan tai peräti isokokoisen Kempsun hytissä. Myös Sisun, Vanajan, Volvon ja Bedfordin kyytillä muistan olleeni. Kyytiin oltiin kinuamassa jopa silloin, kun Hullu-Jussi lastasi lavalle sorakuormaa. Pitkämielisiä olivat monttumiehet, kun he eivät häätäneet meitä pois. Tuollaisella työmaalla ei nykyään sallittaisi ulkopuolisten oleskelevan. Tavallisesti me seisottiin montulta johtavan tien varressa anova ilme kasvoillamme. Monesti kuskit heltyivät ottamaan meitä kyytiin, kaksikin poikaa kerralla.

Pyhäisin työmaa hiljeni eikä vaaran päältäkään kuulunut laturin varoittavaa kailotusta: ”Ampu tulee!” Yhtenä syyspuolen pyhänä meitä poikia kokoontui soramontulle iso tokka. Pitkässä kannellisessa puulaatikossa oli kellertävää ryynimäistä kloraattia eli loraattia, joksi sitä isommat pojat nimittivät. Laatikon kansi ei ollut edes lukossa, vaikka siinä kyllä munalukolle paikka oli. No, pääsimmepähän hypistelemään rakeita. Joku niitä keksi panna kourallisen ison laattakiven päälle. Sitten hän viskasi pyöreän kiven kiveä vasten, ja siitäkös syntyi korvia huumaava paukahdus. Se oli aivan toista, mitä oli totuttu kuulemaan materipaukuista. Niissä laudan oksakohtaan teimme naulalla kolon, jonka täytimme tulitikuista irrotetulla materilla. Sitten panimme naulan samaan koloon ja annoimme vasaran iskun naulan kantaan, jolloin syntyi pikku paukahdus verrattuna kloraattipommin korvia raastavaan räjähdykseen.

Pian meistä ainakin rohkeimmat pojat halusivat räjäytellä kloraatti-pommeja. Tuntui siltä kuin olisimme olleet keskellä sotatannerta. Kloraattilaatikon vierestä löytyi vielä vyyhti mustaa tulilankaa. Jotenkin siitä saatiin katkaistua metrin parin pätkä; olisikohan jollakin ollut taskussaan linkkuveitsi. Isot pojat jo harjoittelivat tupakanpolttoa, ja niinpä jollakin oli tulitikkuaski taskussa. Ja kohta viuhui palava tulilanka pojan kädessä, kun hän pyöritti sitä ilmassa. Se näytti meistä muista mahtavalta, kun kipinöivä tuli eteni kohti lankaa pyörittävän pojan kättä. Lopulta hän malttoi viskata pois vielä palamattoman pätkän. Onneksi se ei lentänyt avonaiseen kloraattilaatikkoon - ties millainen katastrofi siitä olisi syntynyt?

Muutaman metrin päässä kloraattilaatikosta oli pienempi, vankkatekoisempi, raudoitettu puulaatikko. Se oli jämerästi lukossa - ja sai ollakin, sillä siinä olivat ilmeisesti dynamiittipötköt.

Näin jälkeenpäin olen kauhulla ajatellut, kuinka tuosta pyhällisestä paukuttelupäivästä olisi voinut tulla hyvinkin traaginen. Ihmetellä täytyy, kuinka räjäytystarvikkeita säilytettiin noin hälläväliä-asenteella. Ampu tulee -mies kyllä tiesi, että joka kylässä tuohon aikaan oli runsaasti meitä uteliaita ja seikkailunhaluisia pojanviikareita.

Pyhällistä ajanvietettä oli vuorikiipeily soramontun jyrkillä rinteillä. Kerrankin laittauduimme pitkään köyteen – muka oikeita kiipeilijöitä matkien. Kuvittelimme kai olevamme Edmund Hillary, josta oli lehdissä paljon kirjoituksia. Tuo uusiseelantilainen huimapää yhdessä serpa-avustajansa kanssa oli ensimmäinen, joka oli valloittanut Mount Everestin. Jos oli vaarallista kiivetä 8848 metrin korkeuteen, niin kyllä niitä vaaroja oli kiipeiltäessä soramontunkin jyrkkiä ja vyöryviä rinteitä. Onneksi kukaan ei jäänyt soravyöryn alle eikä iso kivikään telonut ketään.

Talvella me hyppelimme montun reunariutoilta alas monta metriä. Muistan vieläkin sen tunteen munaskuissani ilmalennon aikana, kun hypätä roiskaisin paksuun ja pehmeään lumeen. Siinä hommassakin olisi voinut sattua pahasti näin jälkeenpäin ajatellen.

Soramonttua ei koskaan ihmisten toimesta maisemoitu. Omalla tavallaan se maisemoitui itsestään. Ajan myötä rinteet hiukan loiventuivat ja kivennäismaata sisältäneet riutat sortuivat. Vuosikymmenten saatossa montun rinteille ja pohjalle on kasvanut sankka puusto.  

Kokonvaaran nujakka

1950-luvun puolivälin jälkeen tulivat sarjakuvalehdet tutuiksi myös Kairalan koululaisille. Suosituimmat niistä olivat Aku Ankka, Texas, Pecos Bill, Tex Willer, ja Robin Hood. Isommat pojat myös kierrättivät 2. maailmansodasta kertovaa Korkeajännite-lehteä. Kun joku oli hankkinut ja lukenut jonkin mainituista lehdistä, niin sen jälkeen se kulki lainassa pojalta toiselle ollen lopulta hyvin luetun näköinen kippuralle kääntyneine sivuineen.

1950-luvun lopussa Robin Hood -villitys kuohahti Kairalassa kerrassaan yli äyräiden Kokonvaaran taisteluksi nimetyssä kahakassa. Tapahtumien kulku lähti siitä, että Kokonperällä asuva Topi rakensi lähelle kotiaan Kokonvaaraan turvemajan. Olin yhtenä iltapäivänä itsekin mukana rakennustöissä. Lieneekö Topilla ollut suunnitelmissa perustaa eräänlainen Sherwoodin metsä, jollaisessa myös itse Robin Hood seikkaili keskiajalla.

Kohta alettiin myös koulussa kohista Topin hankkeesta, joka alkoi jakaa oppilaita kahteen leiriin, hankkeen kannattajiin ja vastustajiin. Mielenkiintoinen asetelma oli se, että Topin turvemajan kannattajat olivat joen toiselta puolen ja vastustajat Kokonvaaran puolelta, joihin itsekin sitten lopulta ajauduin. Minusta siis tuli eräänlainen antiikin Efialtes, joka petti ystävänsä ja neuvoi tien viholliselle. Olen kuitenkin lohduttanut itseäni sillä, että moinen petturuus voidaan laittaa ailahtelevan kansakoulupojan mielenlaadun tiliin ja täytyihän jonkun uhrautua tuohon epäkiitolliseen tehtävään. Sitä paitsi, näinhän tapahtui tuon tuosta myös Sherwoodin ja Nottinghamin metsissä.

Eräänä syyskuisena lauantaina koulun välitunnilla sovittiin vastustajien leirissä, että seuraavana päivänä pantaisiin miekat vyölle ja marssittaisiin Kokonvaaraan tekemään selvää jälkeä Topin turvemajasta. Voitonvarman rehvastelumme panivat merkille Topin tueksi asettuneet turvemajan kannattajat ja päättivät torjua aikeemme. Iltapäivän välitunneilla oli jo selvästi aistittavissa, mitä tuleman piti. Ilmassa oli ikään kuin uhkaavan rajuilman tuntua, joka purkautuisi seuraavana päivänä yhteenotoksi.

Sunnuntaiaamu valkeni koleana. Yöllä oli ollut kylmä ja maa oli aamulla kuurassa, joka syysauringon noustessa suli pois. Oma joukkomme, seitsemän poikaa, kokoontui käskynjaolle Tallavaaran itärinteeseen suuren kuusen siimekseen. Siinä suoritettiin asekatselmus, ja vielä puuttuvat miekat vuoltiin kotoa tuomistani laudanpätkistä. Kovin järeää ei aseistuksemme siis ollut, emmekä aavistaneet, että vastapuoli oli parhaillaan valmistautumassa ottamaan meidät vastaan pitkin seipäin.

Kun sotasuunnitelma oli huolellisesti vielä kerran käyty läpi ja miekat oli vyötetty, alkoi marssi kohti Kokonvaaraa. Kulkue eteni metsänlaitoja. Avonaisille pelloille vältettiin menemästä, koska pelättiin vastapuolen vakoilutoimintaa eikä haluttu tulla paljastetuiksi. Aivan Kokonvaaran juurella kulkureittimme jostain syystä polveutui liian lähelle tietä. Juuri kun olimme lähdössä nousemaan ylös vaaraan, ajoi aikamiespoika Viljo polkupyörällä ihan vierestämme. Pahus! ”Näkikö hän meidät?” kuiskimme lähes yhteen ääneen. Ja jos näki, niin veisikö hän viestin Topin leiriin?

Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa hukattavissa. Juoksujalkaa lähdettiin nousemaan vaaran rinnettä, kunnes oli pakko välillä levähtää hengityksen salpaantuessa. Mielet valtasi pelonsekainen ajatus, että turvemajan puolustajia olisi enemmän kuin meitä ja että heidän joukossaan olisi nimenomaan ylimpien luokkien isoja poikia.

Kävi sitten kuinka köpelösti tahansa päätimme olla pelkäämättä ja toteuttaa sotasuunnitelmamme viimeistä piirtoa myöten. Säntäsimme miekat ylhäällä harjanteelle, jolloin paljastuimme Kokonvaaran puolustajille. Turvemajalta lähti vastaamme raivoisan sotahuudon säestämä, villisti loikkiva lähes parinkymmenen pojan joukkio pelottavan pitkine seipäineen. Heiveröisine miekkoinemme koimme joutuvamme kärsimään suurta vääryyttä. Eihän noin suurten seipäiden käyttö voinut olla reilua peliä, ties vaikka tulisi ihan oikeitakin ruumiita! Pakoonkaan ei voitu enää lähteä, koska se olisi ollut raukkamaista ja toisekseen, ei siihen olisi ollut edes mahdollisuutta.

Varsinainen taistelun mäiske siirtyi vähitellen vaarasta yli Kokontien aukealle pellolle. Siellä me mitättömin miekoin varustautuneet poloiset saimme tuta luissamme isompien poikien seipäiden raastavaa kipua ja männynkarahkojen pistelevää kirvelyä poskipäissämme. Olihan se aivan väärin, että vastapuoli oli varustautunut ottamaan meidät vastaan noin julmetuin asein.

Muutaman minuutin riehumisen jälkeen olimme lyötyjä. Onneksi kukaan ei pahemmin loukannut itseään. Verinaarmuja, mustelmia ja turvotusta oli kaikkien kasvoilla ja käsissä. Myös muut kehon osat kuten kyljet ja olkapäät tuntuivat kipeiltä. Oli sellainen olo, että selkään oli saatu ja oikein olan takaa. Kyllä siinä meillä pojilla oli kotona selittämistä, missä mustelmat ja naarmut olivat syntyneet. Onneksi kotonani asia kuitattiin ilman selkäsaunaa pelkällä päivittelyllä.

"Miksi hyö nauraa?"

Opettajapariskunta Vili ja Maire Sorvali pitivät 40 vuotta tiukassa ojennuksessa kylämme oppilaita. Mieleeni on jäänyt muuan voimistelutunti 50-luvun lopulta. Tunti alkoi tavanomaisesti Sorvalin pillin vihellyksellä ja komennolla: ”Jonoon järjesty! Tahdissa mars! Vaseen, vaseen, vaseen oikea vaseen …! Marssi seis! Riviin järjesty! Ojennus! Asento! Lepo! Luku kahteen!” Kun luku on otettu, määrää Sorvali ykköset siirtämään pulpetit syrjään ja kakkoset pystyttämään rekin.

Määrätyt toimet kun on tehty, astelee Sorvali rekkitangon ääreen. Hän ilmoittaa, että tällä tunnilla opetellaan tekemään kieppi eli tangon päälle kiepautus. Ensin kuitenkin opettaja haluaa tehdä sen meille malliksi ja kehottaa meitä olemaan tarkkana. Hän selostaa ja näyttää, kuinka kiepin voi tehdä joko myötäotteella tai vastaotteella. Hän valitsee vastaotteen. Sitten hän neuvoo meitä, että jalat pitää viedä suorina tankoon kiinni ja samalla koukistaa kädet ja aloittaa punnerrus rekin päälle.

Juuri kun Sorvali on saamassa polvet rekkitankoon kiinni, pääsee häneltä kesken ankaran punnerruksen tukevankireä pieru. Meitä poikia se tietenkin rupeaa naurattamaan, varsinkin Veikkoa. Kummallista kyllä, opettajan huumorintaju pettää täysin. Pää punottaen hän keskeyttää opetustuokion, harppoo eteemme ja kysyy kiukkuisena Veikolta: ”Miksi hyö nauraa?” Veikko nauruaan pidätellen paukauttaa: ”No kun kieppiä tehessä pittää vielä pierastakki.” Malttinsa menettäneenä Sorvali läpsii Veikkoa poskille ja määrää tämän eteiseen rauhoittumaan. Nenäänsä niiskauttaen ja otsalle valahtaneen suortuvansa taakse siirtäen hän vain sanoo meille muille kuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Myö jatketaan kieppiharjoituksia.”

Puhuva kamina

Pojat olivat lähteneet hiihtämään Lahtelasta Ylilamminpalon kämpälle aamuauringon jo helottaessa. Minä vain olin jostain syystä myöhässä ja sain hiihdellä yksinään poikien viitoittamaa latua. No, mikäs siinä oli hiihtäessä valmista latua, kun vielä maaliskuun aurinko porotti täydeltä terältään. Tuormusjärvelle tullessani pidin mahdollisena, että näkisin pojat pieninä pisteinä järven toisessa päässä. Ei näkynyt poikia.

Ylilamminpalon kämppä pusikkoisessa maastossa tuli vihdoin näkyviin. Kämppä vaikutti pieneltä ja huterasti rakennetulta. Katolla oli paljon lunta ja ruostunut kaminan savutorvi törötti vähän vinosti. Savua ei vielä torvesta noussut. Kämpästä kuului poikien pajatusta, ilmeisesti siellä oltiin kohta tulta virittelemässä. Sain idean ruveta kummittelemaan pojille.

Onnistuin huomiota herättämättä pääsemään katolle. Poikien keskustelu välittyi korviini hyvin kaminan torven kautta. Mitäpä jos minäkin osallistun keskusteluun. Melkein pidättelin hengitystäni, kun odottelin sopivaa hetkeä, jolloin poikien keskusteluun syntyisi luova tauko … Nyt: ”Olen ollut kauan kylymänä. Sytyttäkää jo tuli, että lämpenen. Ja pittäähän sitä lämmintä olla teilläkin.”

Pajatus kämpässä loppuu kuin leikaten. ”Perkele”, kajahtaa ilmoille, kun kämpän ovi rävähtää auki, ja pihalle pelmahtaa kolme säikähtäneen näköistä poikaa katseet kohta katolle suunnattuina. ”Lante (se oli poikien antama korkonimi) saatana!” Seistessäni hetken katolla naurua pidätellen minut valtasi pelko, että mitähän ne pojat nyt minulle tekee. Antavatko ehkä sakihivutuksen, vai heittävätkö vain kinokseen ja antavat lumipesun? Kun laskeuduin alas, oli yllätys, että he pikemminkin suhtautuivat minuun ja minun kepposeeni ikään kuin helpottuneen ihailevasti: ”Voi pirulauta, minkä teit! Säikhäytit rietas!” Menimme hyväntuulisina ja kokemusta rikkaampina kämppään ja panimme kaminaan tulet. Ja niin lämpesimme kaikki, kamina ja me. Onneksi yöllä ei kummitellut.

Uitossa Luirojoella

Lapsuuden haaveeni olla joskus uitonmies toteutui Luirojoella kahtena uittokautena, 1966 ja 1968. Ensimmäinen uittoni oli siitä erikoinen, että kevään suurtulvan seurauksena törmistä irtipäässyt yhtiöiden puutavara levisi tulvavesien mukana jokitörmien metsiin, pelloille ja pihoille. Isoon tulvatukkiin saattoi kymmenenkin miestä iskeä keksillä kiinni ja sitten vain vedettiin karkulainen jokiuomaan. Tietenkään kaikki eivät vetäneet tasapuolisesti yhtä lujaa. Aina oli niitäkin, jotka olivat vain vetävinään. Joskus, kun oikein väsytti, tein itsekin niin. Sullien ja pöllien kanto kaukaa olkapäällä oli ajan oloon rankkaa hommaa, kun luisevat kantovehkeet alkoivat hiertyä ja tulla aroiksi. Piti laittaa vaahtomuovipatjan nurkasta palaset henkselien alle, ja se kyllä helpotti.

Keräsen roikassa meitä nuoria ensikertalaisia oli puolisen kymmentä. Heti ensi päivästä alkaen meitä alettiin pelotella jätkäksi poraamisella. Persereikään näet työnnettäisiin puusta vuoltu tappi, jolla meidät porattisiin oikeiksi uitonjätkiksi. Se kuulosti meistä aloittelevista uittolaisista aivan hirveältä. Olin kyllä kuullut vanhemmilta veljiltäni, kuinka heidän aikanaan 50- ja 60-luvun vaihteessa tuo brutaali käytäntö kuului asiaan, jos ei aina käytännössä niin ainakin puheissa. Puheeksi ja pelotteluksi se jäi meidänkin osaltamme, onneksi.

Työhön, jota tehtiin usein valoisina öinäkin, kuului aivan ensimmäisenä puomien eli ohjeiden laittoa, mm. Seipikonelon vastuupuomien asennus. Seipikonelon vastuu sulki puiden kulun Luiron suupuolella. Parhaimmillaan - vai sanoisiko pahimmillaan - puuruuhka oli lähes 10 kilometrin mittainen ulottuen Luiron kylän yläpuolelle Piippurannalle saakka. Kyläläiset käytännöllisesti katsoen menettivät jokensa joksikin aikaa kevätkesällä. Suma oli niin vankka, että sen päällä pystyi kävelemään ja poikkijoella asioimaan. Vastuun kielipuomia pidettiin vähän raollaan ja miestokalla solittiin pakkautuneita puita virran matkaan.

Seipikonelon vastuun tarkoitus lienee ollut estää puiden paha ruuhkautuminen Mantekosken kapeaan väylään. Työnjohtaja Kiiskisen pyynnöstä kävin nuorena ja hyväjalkaisena jokitörmää kulkien muutaman kilometrin päässä Mantekoskella katsomassa, että väylä on auki. ”Auki oli”, totesin palattuani. Ja sehän tietysti tyynnytti työnjohtajan.

Sain ollakin Mantekoskella vonkamiesten porukassa viisi aurinkoista alkukesän päivää ja yötöntä yötä. Asentopaikkana oli Mantekosken korkea ja komea koivikkosaari. Vonkaaminen oli sitä, että odotettiin, milloin iso tukki tulee väylään poikittain ja saa aikaan ruuhkan. Vonkamiesten yöt olivat rauhatonta torkkumista paljaan taivaan alla. Jonkun täytyi kuitenkin olla vuorollaan valveilla ja katsoa, ettei koski mene tukkoon. Jos näin kävi, niin silloin mentiin joukolla solimaan, jotta ruuhkanpoikanen purkautuisi.

Vonkamiesten ajankulua oli kortinpeluu ja peleistä suosituin oli sökö, jossa raha vaihtoi omistajaa tai sitten tuurin kääntyessä se palasi takaisin. Oltuani ensin veljeni kihona rupesin kohta minäkin opettelemaan, ja kas - minulla oli pöljän tuuria - ja jäin voitolle pyöreästi 50 markkaa.

Viides vonkausvuorokausi kului puoleenpäivään saakka raukean pitkäveteisesti loikoillen ja kahvia eli Maunun Hanneksen keittämää ja nimittämää pikiöljyä nautiskellen. Sen päälle oli mukava ladata piippu ja nauttia hartaasti syvistä henkisavuista. Tupakointihan tuohon aikaan oli itsestään selvyys. Toista se on nykyään. Jo 35 vuotta olen inhonnut sitä.

Pitkäveteinen olo on heti tipotiessään, kun ahkera solija, Suopangin Assari, huutaa rannalta hätääntyneenä: "Iso puomitukki tuli poikittain väylään ja tukki sen." No mehän tietenkin nostamme takapuolemme maaemon sylistä, kopataan kintaat ja keksi käteen ja tormataan Assarin tykö ensin toteamaan tapaus ja sitten porukalla yritämme raivata isolle puulle tilaa laueta toisesta päästään. Mutta kun se ei onnistu, puita alkaa kasaantua koskeen isoksi röykkiöksi, ja suma kosken yläpuolella pitenee. "Nyt on saatava sana äkkiä kylään, että panevat Seipikonelosta vastuun kiinni. Tänne on saatava lisävoimia aukaisemaan tuo väylä", ohjeistaa Assari meitä.

Tuohon aikaan ei ollut matkapuhelimia. Sana oli vietävä Luiron kylään melkein juoksujalkaa. Taisi olla Välitalon Urpo, minua muutamia vuosia vanhempi, mutta kuitenkin vielä nuori ja nopsajalkainen, reitin tunteva kylän mies, joka hangoittelematta otti tehtäväkseen viedä tämä ikävä uutinen kylille.

Päivän kallistuessa iltaan alkoi sataa pitkästä aikaa vettä. Vesisateen vihmoessa vaatteet märkinä odotimme apuvoimia. Vihdoin puolenyön aikaan heitä tulikin puolikymmentä miestä. Ruuhka oli kuitenkin niin vankka, että ainoa keino sen purkamiseksi oli räjäyttää raikoilla se hajalleen.

Apujoukoista osa lähti heti takaisin kylään, josta soitettiin räjäyttäjä raikkoineen Mantekoskelle. Hän tuli Pelkosenniemeltä aamupäivällä perämoottorin kyydissä. Hän rupesi heti asentamaan ammuksia ja suoritti lopuksi räjäytykset. Muutamia puita lensi ilmaankin ja osa meni halki ja poikki, ja mikä tärkeintä, ruuhka lähti hiljaa liikkeelle. Väylä oli vihdoin auki!

Mantekoskelle ei enää jääty vonkaamaan, vaan liityttiin isompaan roikkaan, joka lähti Luiroa ylös katimaan rantoja ja purkamaan ruuhkia. Käytiin aina Kuissuvannon yläpuolella Juurakkokoskella saakka. Sieltä tultiin ruuhkapuita solien ja rantoja katien Alakönkäälle. Oltiin tosi väsyneitä, kun oli tehty töitä pari vuorokautta nukkumatta.

Könkäällä oli hirrestä tehty punainen pirtti ja huonokuntoinen sauna. Harmi, että pirtti on myöhemmin hävitetty. Siinä oli kaksi huonetta, isompi jätkien pää ja pienempi ns. terävä pää, johon majoittuivat uiton työnjohtaja ja kympit. Terävässä päässä oli valkea, roiskerapattu takka ja verhot sekä sängyt ja lokeropatjat. Takan parhaat päivät olivat olleet kauan sitten ja nyt siitä oli veto poissa. Jätkien puolella oli sentään vielä toimiva peltikamina. Ikkunasta näkyivät paksujen petäjien välistä punertava Riekkikallio ja könkään korkeat kuohut.

Makuusijana oli seinän mittainen yhtenäinen peska, johon itse kukin levitti reppuveneestä tuodut omat makuukset. Itselläni oli viiden sentin vahvuinen, kotona käytöstä poistettu  vaahtokumipatja ja viltin lipare. Joillakin oli makuualustana iänikuinen porontalja. Oli joukossa sellainenkin, jolla ei ollut allaan muuta kuin kova peska. Hyvin hän silti kuorsauksesta päätellen nukkui ja ennen kaikkea hän oli kova pieremään. Kirjoittamaton kämppälakihan salli pahanhajuisimmankin pieremisen, ja hän tuntui siitä olevan myös hyvin tietoinen. Ennen uneen vaipumista hän aidosti nautiskeli siitä, kun sai päästellä päivällä syödyn hernekeiton synnyttämät kaasut ulos. Ennen pitkää kaikki olivat vaipuneet uneen eikä huoneen sakea ilmakaan sitä häirinnyt

Riekkikalliota vasten oli syntynyt iso ruuhka. Tuon erityisen vaarallisen ruuhkan purkajiksi ei kelpuutettukaan ensikertalaisia. Piti olla kokemusta ja taitoa sekä reagoida nopeasti yllättäviin tilanteisiin, kun vesimassat ryöppysivät valtavalla voimalla. Kun ruuhka tuntien aherruksen jälkeen oli saatu purettua, solittiin rantakivien välistä loputkin puut väylään. Ennen kuin puista puhdas Alaköngäs jätettiin taakse, laskettiin veneet vuorollaan alas. Jokaisessa veneessä piti olla neljä soutajaa ja kokenut perämies. Viimeisenä sai vuoron töpinävene, jonka varustuksiin kuuluivat nokeentunut keittoka-mina, astiasto- ja kahvikalusto, potut, läskit, soosijauhot, sianliha- ja hernekeittosäilykkeet, puurojauhot, kuivatut sekahedelmät, makkarat, kotikalja, suola, sokeri, leipä ja voi sekä kahvi, keksit ja korput. 

Meidät nuoret ensikertalaiset määrättiin - tai paremminkin me päästiin – ison töpinäveneen soutajiksi. Perämieheksi asettui kokenut uittomies ja Könkään laskija Lenne Lassila. Aaltojen raivoisasti pärskiessä vettä veneeseen lasku oli meille ensikertalaisille uiton todellinen kohokohta. Se oli omiaan kohottamaan myös itsetuntoa, joka oli saanut kolhuja esimerkiksi poraamisella pelottelusta ja jätkien huutelusta ja kiusottelusta. Perämies Lennekin kiitteli meitä tarpeeksi rivakasta soudusta. Tunsimme olevamme oikeita uittomiehiä.